tiistai, 17. tammikuu 2012

Pöem

Mahtavalla areenalla verinen härkä

Matadori valmistautuu viimeiseen pistoon

Sonni nuuhkii pölyn kuivattamaa ilmaa

Tiedostamatta loppunsa häämöttävän

Alistajan tikarissa.


Viimeisen kerran

Katseet kohtaa

Härkä hyökkää

Matadori harhauttaa

Iskee

Kansa hurraa sankarilleen

Kärsivän eläimen unohtaa


Verinen murhenäytelmä

Sairas perinne

Väkivaltaviihdettä

Parhaimmillaan

keskiviikko, 11. tammikuu 2012

Työmiehen pikkulauantai

 

 Talvi jatkuu.

Kaipaus jatkuu. Vääryys jatkuu. Työttömyys jatkuu. Vakuutan että kaikki tiedot ovat oikein ja ilmoitan jos ne muuttuvat.

Työttömyys. Tyytymättömyys. Elämä pienellä rahalla.

Haluaisin sanoa, että raha ei ole valuuttaani. Haluaisin sanoa että valuuttaani ovat hymy, ystävällisyys ja välittäminen toisista ihmisistä. Näin ei kuitenkaan ole. ”-Kyllä pienelläkin työttömyyskorvauksella tulee toimeen.” Sanovat. Toki tuleekin toimeen mutta haaveet omasta asunnosta, matkustamisesta, uusista vaatteista ja kuntosalikortista saa heittaa siihen koppaan, josta ne löytää vasta kun on työpaikka, jos silloinkaan.

”Opiskelun jälkeen kaipaa oikeeta palkkaa..” Räppää U.A.A.U. Itsekin juuri valmistuneena metallimiehenä, toistakymmentä työhakemusta lähettäneenä, ihmettelen, miten vaikeaa on saada työtä, joka kiinnostaa ja jota haluan tehdä saadakseni palkkaa, maksaakseni veroja ja sijoittuakseni tämän yhteiskunnan rattaisiin. Työttömiä työnhakijoita toki on muitakin mutta kun en edes kovin moneen haastatteluun ole vielä joutunut. Ihmisenä ja työntekijänä tiedän, että yritys joka minut listoilleen ottaa, ei tule katumaan. Katumaan joutuu ainoastaan allekirjoittanut, jos työpaikka ei olekaan sitä mitä odotin mutta kaikkeen tottuu sano ekstie.

Itsensä myyminen onkin sitten toinen juttu. Kyllä, tarkoitan sitä mitä sanon. Työtä haettaessa on markkinoitava, eli myytävä itseään, tehtävä vaikutus siihen henkilöön jonka vastuulla on uuden työntekijän palkkaaminen. Omissa hakemuksissani käytän rikasta kieltä, kieltä joka erottuu joukosta, toivottavasti edukseen. Hakemuksissani minun paikattava se aukko, mikä jää kun pärstäkerroin otetaan huomioon. Sosiaalisena ihmisenä, yleiset käytöstavat omaksuneena herrasmiehenä käden puristus, hymy ja silmiin katsominen on peruskauraa. Pukukoodikin on tiedossa ja siisti yleisilme, vaan nekään ei aina riitä.

Moni paikka vaatii työkokemusta. Tässä kohtaa on mielestäni jonkinmoinen paradoksi, varsinkin jos työnhakija on nuori, vasta valmistunut ja kokematon. Monet yritykset nostaa työkokemuksen korkeammalle pallille kuin koulutuksen mutta vääjäämättä, varsinkin Suomessa, olemme menossa siihen suuntaan, että koulutus, varsinkin ylemmän tason koulutuksen saaneet työntekijät jyrää 20 vuotta urallaan olleen ammattimiehen. Työkokemusta minulla on, vittumaisista pomoista ja erikoisista ehdoista ja oloista. Omalla asenteella ja sen muuttamisella on päässyt pitkälle. Minulle on siis hyvät edellytykset työn saamiseen ja uskonkin siihen että lähiaikoina pääsen tähän yhteiskuntaluokkaan joka tunnetaan nimikkeellä duunarit. Kelpaa sitä sitten paikallisessa leijua, kuinka on elämässään menestynyt.

Meitä on moneen junaan. Meitä kannustetaan moneen suuntaan. Kannustetaan töihin ja opiskelemaan, kannustetaan olemaan vapaa ja tekemään mitä sattuu, nostamaan sosiaalikorvauksia, sillä se on eettisesti sekä väärin, että oikein. Sitä varten meillä on tällainen järjestelmä, että köyhimmät, työkyvyttömät sekä aivonsa narikkaan ryypänneet, puoli tiehen jääneet luuseritkin pysyisivät yhteiskunnan kyydissä, kuluttaisivat, laittaisivat rahan kiertämään. Mutta se maksetaan meidän rahoista, sanoo eräs veronmaksaja. Veron maksaa kaikki; kulutustavaroissa, sokerissa, perinnöstä, jopa KELAn korvauksissa, pullojen palauttamisesta ja arpajaisista. Veroa maksetaan koko ajan enemmän ja uusissa kohteissa. Tämä on välttämätöntä nyky-yhteiskunnan pyörittämiseen. Mistä muualta esimerkiksi opettajat, sairaanhoitajat, palomiehet ja valtion virkamiehet muuten palkkansa lunastaisivat?

Ymmärrän myös näitä arkisia vapaustaistelijoita, tähän ihmisryhmään ei pure yhteiskunnan hyvää tarkoittava ja kannustava propaganda. He raivaavat oman kolonsa yhteisön nurkkiin ja ovat nykyisiä ”lainsuojattomia” vaikka hädän tullessa heilläkin on oikeus ja velvollisuus turvautua suomalaiseen oikeuslaitokseen ja sairaanhoitoon. Nämä vapaamatkustajat kuuluvat myös olennaisena osana tähän yhteiskuntaan, vaikka toisen ”luokan” edustajat heitä katsovatkin ylen ja hämmästelevät taitoa pärjätä elämässä tekemättä mitään ”järkevää ja tuottavaa”

Tämä nykymaailma jättää ulkopuolelleen ihmiset, jotka eivät tuota mitään ja pärjäävät silti omillaan. Omavaraisuus onkin hyve, johon pyrkisin jos en olisi tällainen ”go with the flow”-luuseri. Tosin kerrostaloasunnossa ei vuokraa makseta perunoilla ja porkkanoilla.

Voin toistaiseksi varattomana, työttömänä KELAn kolausten nostajana haaveilla pienestä omasta maatilasta, jonka monimuotoiset viljelysmaat tuottaisivat kaiken sen mitä nykyihminen tarvitsee selviytyäkseen ja ollakseen tyytyväinen elämäänsä.

Sais ny ensimmäiseks sitä  duunia, sitte voitas kattoo uudestaan…

Terveisin Normi

Ps. Missä se oikolukija on?

keskiviikko, 11. tammikuu 2012

Shh, se hengittää vielä.

 Talvi.

Tuntuu kuin olisi pakko kirjoittaa jotain. Kirjoittaminen kielii kaipauksesta, tunteesta, minkä tiedän olevan ja pysyvän ja jota tukahduttamaan tarvitaan jotain, mikä on ja pysyy mutta kiertää onneni kaukaa. Tiedän, että olen. Olen onnellinen. Minulla on kaikkea sitä mitä ihminen tarvitsee käsittääkseen olevansa onnellinen. Jotain kuitenkin puuttuu, tarvitsen jotain lähelleni. Tarvitsen jotain, joka huokaa ihoani vasten kertoen, että minä olen sitä mitä on toisen onni etsinyt, jota on toivottu tähtitaivaan kaaressa pienen hiekanjyvän jättäessä tomuvanan jälkeensä.

Kirjoitan. Tuntuu hyvältä kirjoittaa. Kirjoitan tarpeesta, toivosta, seikkailunhalusta. Kirjoitan käsittääkseni tunteita jotka aivoni tuottamat kemikaalit; endorfiinit ja serotoniinit kuljettavat aivoissa paikkoihin, joista lähtevät sähköimpulssit tuottavat hengitykseni, jotka takaisin aivoihin mennessään, järjestävät jatkuvana virtana pixelin pixelin perään kuvan siitä, mitä näen, tunnen, kuulen ja maistan.

Tiedemiehet ovat selvittäneet paljon. Paljon on tutkittu, laskettu ja kirjoitettu muistioihin, lehtiöihin, päiväkirjoihin ja tiedejulkaisuihin. On selvitetty että sisällämme on jatkuvalla syötöllä toimiva pumppu, joka pukkaa punaista elämännestettä rasvaisiin suoniimme ja jonka pysähtyessä kehomme lakkaa elämästä. Kuin polttomoottori jonka männät lakkaavat lyömästä.

On selvitetty, että se polttoaine millä oma moottorimme toimii, syötetään sisään aukosta joka sijaitsee pään alaosassa. Aukosta, jota kutsutaan suuksi, on kahdessa rivissä hampaita, joiden tehtävä on tehdä käyttämästämme polttoaineesta hienojakoista, jotta se kohdatessaan vatsalaukun happoisen syleilyn, prosessoituisi vielä pienempiin osasiin, siivilöityisi ja jakaantuisi vatsan kalvojen ja suolien seinämien läpi muille elimille, jotka suodattaisivat talteen ainoastaan tarpeelliset, elämälle välttämättömät aineet, mineraalit ja vitamiinit verenkiertoomme, joka taas jakaisi kuin postiauto nimettömät kirjeet, laskut ja muistutukset perille niille elimille, jotka eivät varsinaisesti osallistu ravinnon jakamiseen.

Näillä viimeksi mainituilla on kuitenkin elämän kannalta tärkeät tehtävät. Toiset keskittyvät ohjaamiseen ja siihen, että tälläkin hetkellä tuotan tätä tekstiä ja nautin kirjoittamisesta. Toiset taas puolustavat kehoamme, kuin viimeistä linnaketta ulkoisilta ja sisäisiltä uhkilta. Kehomme muotoutuessa ja aivokapasiteetin kasvaessa on meille myös kerrottu että kuten polttomoottorissa on pakoputki, on kehossamme myös jätteenhuoltojärjestelmä. Systeemi, joka estää paskaa tekemästä patoja suoniimme, vaan ohjaa sen ulos ryppyisestä aukosta, jota leikkisästi kutsumme peräreijäksi. Nämä kaikki yhdessä muodostavat ainutlaatuisen systeemin jota kantaa sisällään 7 miljardia ihmiskehoa.

Se mikä tekee siitä ainutlaatuisen on tieto, taito ja tahto. Kyky muovata vartaloa, säännöstellä voimaa, rakentaa laitteita, jotka helpottavat elämäämme hetkellisesti. Taito muokata mieltä, aivopestä ihmistä näkemään itsensä arvottomana, tarpeettomana tai arvokkaana ja tarpeellisena.

Ihmisen kyky laajentaa tajuntaansa lukemalla, kokemalla ja käyttämällä keholle luontaisia, orgaanisia kemikaaleja, joita varten kehossamme on omat lokeronsa. Taito valmistaa aineita jotka puuduttavat, tuhoavat ja sairastuttavat ensin mielemme, sitten kehomme. Taito säännöstellä näitä samoja aineita niin, että ne  puuduttavat, parantavat ja paikkaavat ensin kehomme, sitten mielemme.

Ihmiskeho, aivot, sielu ja mieli. Siinä meille ihmeteltävää kun uskovat ihmiset parantavat itse itsensä, sekoittavat aivoissaan ja kehonsa sopukoissa olevat kemikaalit keskenään. Vajoavat hurmioituneeseen tilaan, sielun ja mielen tanssiin, plaseboon, jota voimme yhtä hyvin kutsua transsiksi.

Jos ei usko mihinkään, ei usko edes itseensä; sairastuu, masentuu ja turtuu. Näin ollen aineet, jotka ennen tanssivat käsi kädessä mielemme kanssa, myrkyttävät kehomme, sairastuttavat sen systeemin, mikä pitää meidät kasassa henkisesti ja fyysisesti. Henkisen sairauden seuraukset voi käsittää vain sellainen ihminen, joka ne on kerran kokenut. Jokainen muutos, jonka mielemme kokee tällaisessa tilassa on yksilöllinen. Kuten sanotaan, toisen onni on toiselta pois.

Kerran noustessaan masennuksen ja epätoivon suosta, kokee voimistuneensa ja selviävänsä mistä tahansa, kuitenkin samalla tietäen takaraivossaan kaiken onnistumisen käänteisenä taakkana, pienenä risuna padossa, jonka murtuminen voi saada aikaan ketjureaktion, jonka jälkeen on syvemmällä suossa, lävessä josta ei välttämättä enää nousta.

Nykyihminen, kaikessa omistavuudessaan, kapitalismin kahlitsemana ja intohimojensa orjana, pyrkii hyväksyttämään itsensä muiden ihmisten ihailulla ja kateudella. Tietäen elämänsä olevan saman risun varassa kuin toipuvan masentuneen ihmisen. Toivoen epäonnea läheisilleen, tietämättä siitä taistelusta, mitä toisen elämä on tuonut tullessaan käydessään kohti onneaan taistelussa, jonka voittoja tai tappioita on mahdoton laskea, saati verrata omiin kokemuksiin.

Fraasi ”sinä et tiedä elämästä mitään” kaikuu niiden huulilla, jotka lukee lehdistä koko maailman tuntevan tähden perimästä miljoonaomaisuudesta. Sama fraasi kaikuu myös niiden sydämissä, jotka raatavat ikänsä, terveytensä ja elämänsä muiden laskuun. Tämä on totta. Emme voi verrata elämäämme, kokemaamme ja sitä mikä tekee meistä inhimillisiä, kenenkään toisen kokemaan.

Se onni ja autuus, jota havittelemme kauppojen näyteikkunoissa, elokuvissa, toisten perhevalokuvissa on kuin harmaa verho valon edessä. Luulemme sen olevan yhden käden heilautuksen takana mutta emme koskaan ylety siihen, jos jatkamme samalla tiellä muuttamatta asenteita ja tapoja. Vaikka kävisikin niin, että muuttuisimme ihmisinä, rakentaisimme oman elämämme, muuttuisi myös tavoitteet ja sitä myötä maailma. Mihin yrittäisimme uskoa, murenisi silmiemme edessä, muodostaen eteemme uuden harmaan verhon.

Se, että miljoonat perinyt maailman luokan julkkis rakentaa rahallansa ja kokaiinilla uutta harmaata verhoa elämänsä eteen, voi todeta Kotkalaiselle sosiaaliavustuksilla elävälle, epäonneensa tyytyväiselle alkoholistille että ”sinä et tiedä elämästä mitään”, on sama kuin se mitä vanhempasi toistelevat sinulle tilanteessa, jossa mielipiteenne eroavat vallitsevassa maailmassa. Vaikka nämä kärjistykset eivät oikeassa elämässä koskaan kohtaakaan, on pointti tehtävä selväksi.

Vaikkakin sanotaan ihmisen oppivan virheistä, jotkut eivät halua oppia, vaikka tietävätkin vetävänsä itsensä ja läheisensä syvälle lokaan. Tämä ei välttämättä tapahdu hetkessä, ei edes sukupolvien vaihtuessa. ”Näin on tehty ja tullaan aina tekemään” antaa lohdullisen oikeuden tehdä vääryyttä ja säilyttää hierarkia, joka kohottaa jopa yhden ihmisen kokonaisen kansakunnan yläpuolelle. Sanotaan että ihmiselle valta on kuin ase kädessä. Sanotaan myös että raha on ihmiselle valtaa. Nämä kolme elementtiä muodostavat maallisen jumaluuden pyhän kolminaisuuden, aiheuttavat palvontaa ja kiihkoilua. Yhdistävät ja erottavat ihmisiä. Pakottavat uskomaan, muokkaamaan mieltä, joka johtaa lähes väistämättä hulluuteen, jumaluuteen ja kuolemattomuuden tunteeseen. Sotiin, teurastuksiin, oikeudenkäynteihin ja tuomioihin.

Suljemme hulluja mielisairaaloihin, jotka kokevat pystyvänsä samaan kuin ne, jotka pyörittävät ja orjuuttavat maailmaa. Väitämme oman logiikkamme kautta tietävämme absoluuttisen varmasti mikä on oikein ja mikä väärin. Suljemme silmämme niiltä teoilta jotka sydämessämme tuomitsemme, tuomitsemme samalla itsemme siihen helvettiin jonka rakentamiseen uhraamme kaiken luonnollisen.

Olemme sallineet itsellemme nautinnon luonnon ja luonnon kanssa sopusoinnussa elävien inhimillisten olentojen kustannuksella. Syömme lihaa, jonka kasvattamiseksi kaadamme metsää jonka tilalle laitamme ihmisravinnoksi kelpaavaa ”rehua” jota käytetään kasvattamaan lihakset eläimelle jonka tarkoitus on elää ainoastaan ravinnoksemme.

 

Näin on aina tehty ja näin tullaan aina tekemään.

Haluan jatkaa kirjoittamista vaikka oloni on jo parempi, tiedänhän sentään elämästä jotain. Tämä paasaus siitä, minkä moni muukin tietää mutta ei halua käsittää koskemaan itseään, koskee myös minua. Elän tässä yhteiskunnassa, käytän tätä samaa sähköä mikä saadaan nyt jo ydinvoimaloista, joiden jätteet, jotka eivät ole vahingollisia meidän elinaikanamme, sullotaan kallioperään sillä perusteella, että se on laillista liiketoimintaa, saadaan työpaikkoja ja halpaa ”ekologista” energiaa.

Käytän myös ravintonani lihaa, joka on elänyt ainoastaan sitä varten, että saisin käyttää siihen rahaa, jonka kallioperään porannut kaivostyöläinen on veroistaan maksanut. Lorotan vesihanoista päälleni vettä, joka on elämän edellytys jopa niin pitkälle, että kun veden valuminen pysähtyy, joudun paniikkiin kun elintasoni järkkyy.

Poltan tupakkaa, jota varten poltetaan sademetsää nurin päivittäin, jotta saataisiin tilaa uusille tupakkaplantaaseille, jotta saisin nikotiinia aivoilleni, tervaa keuhkoihini ja häkää verisuoniini, joka taasen vahingoittaa kudoksia kehossani, tekee pysäyttämättömiä muutoksia kiveksissäni, joka taasen säännöstelee ihmisten syntyvyyttä.

Tästäkin ”ilosta” maksan veroa valtiolle, joka taas kustantaa kaivostyöläisten veroista leikkaushoitoni, joka on välttämätön 20 vuoden kuluttua sairastuttuani johonkin syöpään ellen ole sitä ennen kuollut viinaan, jonka juominen on oman valtiomme käyntikortti ja valtti, jolla voidaan perustella perheväkivaltaa, rattijuoppoja, julkkisten huonoa tuuria ja kansakuntamme juroa luonnetta.

Pohjolan pimeyttä, jäätävää talvea ja kateellisten panettelua, korkeita veroja sekä vilpillisiä poliitikkoja ei Suomen sitkeä kansa kestä selvinpäin. Suomen kansa ei kestä ilman viinaa talven jälkeenkään. Tuleehan kesän korvilla Työväenjuhla ja se mikä työläisiä tappaa eli alkoholi, kuuluu väistämättä Vappuun. ”Miks v!t*ssa sä oot selvin päin? Vai onko susta tullut joku hihhuli?”

Toukokuun lopussa kun valmistuvat ylioppilaat, insinöörit ja tohtorit. Täytetään kuohuviinilasit uudelleen ja uudelleen ja iloinen puheen sorina muuttuu känniseksi, uhmakkaaksi jorinaksi. Vielä ennen Juhannusta on kokeiltava saunaa ja turnauskestävyyttä viinaksien kanssa. Juhannuksen jälkeen alkaa rakkauden, festivaalien ja muiden juhlien kesä, joten paneehan se janottamaan. Varsinkaan kun eihän suomalainen tanssi, puhu, pussaa eikä pariudu ilman muutamaa neuvoa antavaa. Yhteistyössä Altia ja Sinebrychoff. Sitten vielä rapujuhlat,  ravuista viis kunhan aamulla on rapula. Tämä viinan litkimisen perinne säilyy sillä…

 

Näin on aina tehty ja näin tullaan aina tekemään.

 

Tämä verkkainen monologi omasta läheisyyden kaipuusta mutkikkaan organismin, jota kutsumme ihmiseksi kautta ihmisyyden merkitykseen ja paasaukseen siitä, millaisia välinpitämättömiä petoja olemme, löysin itseni miettimässä oikeutusta sille, mitä itse teen ja sitä kautta suomalaisuuden olemukseen. Nyt mietin sitä, millä tavalla poikkean siitä massasta, mistä imen ainakin osan omasta käyttäytymismallistani, aatteistani ja elämäntavoistani.

Helpotuksekseni voin todeta, että osaan ainakin kyseenalaistaa itseni, arvoni ja tapani. Osaan ajatella itse ja ottaa vastaan sekä torjua vinkkejä, joista rakentuu oma elämäni. Osaan olla onnellinen siitä mitä minulla on mutta tavoitella kuitenkin sitä mitä pidän onneni arvoisena. Tiedostan vaihtoehdot ja uhat mitä elämä tuo tullessaan. Ymmärrän ja kyseenalaistan sen, että

 

Näin on aina tehty ja näin tullaan aina tekemään.

 

Kiitos ja anteeksi,

Normi Junttura

Ps. Tarvitsen oikolukijan.